Runsaasti on puhetta asumisesta Helsingissä. Sen laadusta ja asuntojen määrästä. Kuuluu kommentteja perheasuntojen puutteesta ja pienten asuntojen kohtuuttoman suuresta määrästä.
Helsinki tarvitsee veronmaksajia, oppilaitokset opiskelijoita, koulut oppilaita ja esiopetus ja varhaiskasvatus lapsia. Asuminen on saatava kohtuuhintaiseksi, jotta muuttaminen olisi nuorille perheille mahdollista. Loogista lienee, että tarpeeksi runsas asuntotuotanto pitää myös hinnat kurissa, niin ostohinnat kuin myös vuokrat. Tällä hetkellä molempien asumismuotojen hinnat ovat pilvissä, mikä saa kansalaiset hakeutumaan kehyskuntiin. Nimenomaan kehyskuntiin eikä Vantaalle tai Espooseen, sillä molemmat kaupungit kärsivät samasta ongelmasta.
Koko maassa on kuitenkin havaittavissa yhden hengen asuntokuntien määrän lisääntyminen. Helsingissä yhden hengen asuntokuntia oli vuonna 2019 jo lähes puolet asuntokuntien kokonaismäärästä – 49,1%. Asuntosuunnittelussa myös tämä tulee ottaa huomioon. Yhtenä aiheuttajana asuntokuntien pienuuteen on opiskelijoiden suuri määrä, onhan kaupungissamme runsaasti eri alojen oppilaitoksia, jotka houkuttelevat nuoria asukkaita.
Asuntojen määrä ei kuitenkaan ole ainoa kriteeri asuntotuotannossa. On myös panostettava asumisen laatuun. Asumisen yksi laatukriteeri on asuntojen laatu – toinen asumisympäristön laatu. Kun on itse elänyt nuoruutensa Aravan asettamissa rajoissa, joissa jo parveke katsottiin luksukseksi, kiinnostaa rakennettavien asuntojen taso. 1960-luvula oli lottovoitto, että sai oman vuokra-asunnon. Talossa, jossa asuin lapsuuteni, asui kuuden hengen perhe yksiössä, sittemmin pääsivät muuttamaan kaksioon. Sittemmin lapset ovat tottuneet omiin huoneisiin ja vanhemmat omaan rauhaansa makuuhuoneessa.
Vietin pitemmän aikaa työssä ulkomailla, joten omistusasunto jäi hankkimatta. Asun nyt vuokra-asunnossa, joka ilmoituksessa markkinoitiin ”3 h + KT 57m2”. Minulle tämä sopii erinomaisesti (vuokran suuruutta lukuun ottamatta), sillä tarvitsin yksineläjänä vierashuoneen mahdollista koiran hoitajaa varten. Minulle myös sopii se, että keittiön virkaa toimittaa yksi seinä olohuoneessa. Voinpahan haastella ystävien kanssa, kun heille kokkailen. Muutoin sitten ihmettelenkin, kenelle asunto on tarkoitettu. Pienempään makuuhuoneeseen saa juuri ja juuri sopimaan 120 cm sängyn – eikä sitten muuta. Lapsiperheelle tämä asunto ei ole ainakaan suunniteltu, mihinkään ei sovi koululaisen työpöytää eikä juuri mitään muutakaan. Kaksi hulppeahkoa parveketta kuitenkin on, mihin tarkoitukseen – jää epäselväksi.
Helsingin rakentamista on suunniteltava siten, että asumisväljyys lisääntyy. Asumme jo nyt niin ahtaasti, ettei verrokkia löydy mistään Euroopasta. Vaikka ihminen elääkin yksin syystä tai toisesta, se ei tarkoita sitä, että hänen on sopeuduttava elämään pienessä 20m2 kopissa. Yhden hengen asuntokin voi olla väljä ja mukava, eikä lapsiperheen jäsenten tarvitse välttämättä elää kylkikyljessä pienessä ja kompaktissa asunnossa. Kun neliöhinta sekä ostettaessa että vuokrattaessa ylittää kipurajan, Helsinki ei ole houkutteleva paikka asua.
Kaupunki tarvitsee myös erilaista rakennuskantaa, josta voi valita; kerrostaloja, pienkerrostaloja, rivitaloja, omakotitaloja. Itse pidän tiivistä asumisesta – Helsinkiä kannattaa rakentaa ylöspäin ja päästää asukkaat helposti lähiluontoon.
Seuraavassa kirjoitelmassa palaan ajatuksiini asuinympäristön laadusta…